keskiviikko, 17. lokakuu 2012

Noutajasta on moneksi

Molemmat koirat, sekä Vanharouva että Pikkukoira, käyvät Isännän kanssa syksyisin metsällä/pellolla lintuja kyttäämässä, ja työnjako on selvä: Vanharouva juoksentelee, haistelee ja säntäilee, Pikkukoira juoksentelee vähän rauhallisemmin, nuuskuttelee ja seuraa Isännän puuhia koko ajan toisella silmällään, ja jähmettyy ampumisen ajaksi katsomaan tuleeko osuma eli putoaako vai ei, ja Isäntä omalta osaltaan nautiskelee kauniista säästä, hassuista koirista ja odottaa tulisiko ammuttavaa.
Tärkeintä metsästysretkissä näille kolmelle on raitis ilma, yhdessäolo ja eväät. Pikkukoira on toiminut kivasti metsällä ihan pentuajoistaan lähtien, sille oli heti selvää että putoava lintu käydään noukkimassa talteen ja tuodaan Isännälle. Onpa käynyt niinkin että Isäntä on jo lievästi kiukustuneena yrittänyt ohjata Pikkukoiraa toisaalle kaislikkoon perkaamaan ja etsimään sinne pudonnutta haavakkoa, kun Pikkukoira on löytänyt sen toisaalta, sieltä missä itse jo etsi. Metsästys ilman noutavaa koiraa onkin tyhmää. Ja vaikkei edes joka toinen kerta tule mitään saalista, voileivät jaetaan kristillisesti kolmeen osaan ja kahvi tarjoillaan vaan auton kuljettajalle. Ja kaikilla mieli on hyvä kotiin tullessa.

Olemme monesti pohtineet ihan vakavissaan mitä teimme ennen kuin taloon tuli koira. Kukaan ei muista. Epäilemättä vapaa-aikansa pystyi silloinkin johonkin hukkaamaan. Nyt se vaan tuntuu menevän paljon viihtyisämmin.

Koska noutaja-rotuista koiraa voi käyttää monipuolisesti, sai Emäntä päivänä muutamana päähänsä opettaa Pikkukoiralle miten noudetaan tohvelit. Sarjakuvista saamastaan ideasta voisi jalostaa ihan käytännöllisen: aina kun tulee kotiin, olisi tohveliparia tarjoava koira eteisessä hauska vastaanottaja. Homma oli jo kivasti aluillaan, kun perheen sisällä alkoi vaihteeksi muuttomylläkkä. Ihan hiukan liian pieni omakotitalo ja kohta kolme teini-ikäistä tietää sitä, että aika ajoin keskustellaan enemmän ja vähemmän kovaäänisesti siitä kenelle on paras huone/näköala/hiljaisuus/eniten säilytystilaa jne. ja tätä seuraa muutto jossa huonejako menee uusiksi. Erään tällaisen keskellä Isäntä ja Emäntä päätyivät nukkumaan keskelle olohuoneen lattiaa, koska makkarissa oli enää palasiksi laitettu sänky, ja sinne piti jonkun teinin muuttaa. Aamu valkeni viileänä, ja Emäntä päätti lähettää Pikkukoiran noutamaan eteisessä olevat tohvelit, jottei varpaita tarvitsisi palelluttaa yhtään. Sivulle kutsu ja lähetys, ja niin Pikkukoira ampui vauhdilla koko tämän huiman neljän metrin matkan – päätyäkseen jostain syystä vakavasti sivuun, nimittäin sinne tyhjään makkariin. Pienen hetken kuului merkillistä kolinaa, ja kohta Pikkukoira tulee ylpeänä, suussaan - akkuporakone! Kun nauru vartin päästä päättyi, Pikkukoira istui läähättäen vieressä, nosteli porakonetta ja naamallaan ilme: tein jotain oikein ihan selvästi. Ja sillä kertaa oli turha pyytää uudestaan tuomaan tohveleita.

Vaikka tilanne oli hauska, Emäntää ihan pikkasen sapetti, että hyvä koulutus oli näennäisesti mennyt hukkaan. Kun muutto yläkertaan oli valmis ja aamulla oli taas vilakkaa, Emäntä päätti kokeilla tohvelinnoutoa uudestaan. Sitä oli kuitenkin treenattu jo jonkun kerran ja ihan selvästi sanapari ”Mamman+tohvelit” oli selvää kauraa. Ja taas reipas lähetys, vauhdilla alakertaan, hetki epämääräistä kolinaa, ja niin Pikkukoira laukkaa portaita ylös – suussaan ISÄNNÄN tohvelit. Sillä kertaa Isännän oli pakko painua alakertaan nauramaan, myös Emännän mutruun mennyttä naamaa… ja lähettää Pikkukoira tuomaan ne oikeat, tilatut tohvelit.

Keväisillä lenkeillä on joka vuosi sama ongelma: kotoa lähtiessä ei osaa arvioida oikein miten lämmin lenkin aikana tulee, ja osa vaatteista on aina liikaa. Taskut on täynnä lapasta ja pipoa, ja silloin on tosi kätevää kun jossain kohtaa polkua huomaa jotain pudonneen, ja voi lähettää vaan koiran hakemaan.
Vanharouvan mielestä lapaset ovat ihanat. Niitä voi riepottaa, niitä voi ravistaa ja niillä voi ennen kaikkea leikkiä. Leikki se on sekin kun on tuovinaan ne Mammalle ja juoksee sitten sen verran ohi, että Mamma säntää perään, varsinkin kun sopivasti siinä repii ja heiluttaa kuin houkutuslelua. Satunnaisesti Pikkukoira lähtee tähän leikkiin mukaan, ja sen jälkeen, kun ovat leikkineet niitä vanhoja Sidoste-sukka-koiria (muistattehan sen vanhan mainoksen jossa kaksi terrieriä repii sukkaa…), lapaset sopisivat ennemmin gorillalle kuin ihmiselle.

Onneksi Emännän isoäiti ei tiedä miten hänen neulomiaan lapasia kohdellaan, lakkaa pian muuten lähettämästä niitä joulupaketissa kaikille.

keskiviikko, 17. lokakuu 2012

Jumppaa koko elämä

Vanharouvan ja Pikkukoiran Emäntä ei ole pituudella pilattu. Onpa häntä maahiseksikin kutsuttu joissain piireissä… 
Työssään sairaanhoitajana potilaita ei huimaa, kun Emäntä laittaa sängyn hyvälle työskentelykorkeudelle. Mutta samassa työssä vaaditaan kuitenkin myös vähän papua käsivarteen eli habaa alliin. J
a Emäntähän sai päähänsä aloittaa tehokkaan kuntokuurin. Se, jos mikä, oli Pikkukoiran mielestä hirveän hauskaa. Kaikkeen, mitä ihmiset tekevät, voi koira helposti osallistua tavalla tai toisella. Kun Mamma esimerkiksi makaa olohuoneen lattialla naama punaisena ja ähkyy (hus, pois ne tuhmat ajatukset siellä arvoisa lukija…..), voi Pikkukoira hypätä vaikka polvien tai selän päälle vähän painoksi. Tehostuu tuo liikunta.
Parasta kaikessa on kuitenkin välineurheilu. Pikkukoira nimittäin teki löydön, ihka uudet noutokapulat, violetit väriltään, ja molemmissa päissä lukee 2 kg. Mamma luultavasti ilahtuu kovin, jos ne vie hänelle juuri kun hän tekee vatsalihasliikkeitä, ja pudottaa vaikka siihen vatsan päälle. Tyhjenee keuhkot sillä lailla tehokkaasti ihan kokonaan…

Emännän vanha rakas harrastus on myös hölkkä. Mikään kun ei ole helpompaa: tossut jalkaan ja tie on auki. Koirien lenkittäminen metsässä on toki hyvin aerobista liikuntaa, mutta hulluahan olisi ensin lenkittää koirat ja sitten lähteä erikseen juoksemaan. Miksei yhdistä kahta tehokasta liikuntamuotoa ja hoida hommaa kerralla kotiin?
Piti sitten välineurheilun nimissä lainata juoksuvyö, vekotin, mihin koiran saa kätevästi kiinni vyötärölle eikä tarvitse jännittää hartioita remmiä pitämällä. Ja niin mentiin.

Alkumatka oli helppo, rauhallista kävelyä ja postin lukua matkalla pururadalle. Emäntä ajatteli viisaana, että kun koira saa tehdä tarpeensa ja vähän haistella, se sitten juoksee kuuliaisesti koko lenkin. Pururadalle päästyä rauhallista hölkkää, Pikkukoira vähän hölmistyneenä, että ”ai, pitää mennä näin kovin eikä edes sada”. Ensimmäiset vastaantulijat ohitettiin kauniisti, se on jo meidän tavaramerkki, ihmisistä emme piittaa. Emäntä kiihdytti vauhtia ja juoksu alkoi kulkea mukavasti, kohta olisi ensimmäinen pitempi ylämäki…  ja BÄNG, Emäntä löysi itsensä polvillaan ojassa. Pikkukoira oli löytänyt uutisia matkan varrelta ja otti rivakan ”taakse käänny ja pysähdy”-liikkeen noin vauhdista. Neliveto jarruttaakin hyvin. Ja kas, kun Emäntä oli löytänyt taas jalkansa ja pääsi vauhtiin, oli uutiset luettu ja matka sai jatkua.  Jostain syystä Emännän juoksusta katosi kuitenkin rentous ja Pikkukoirasta tuntui, että hän oli hyvin tiukan silmälläpidon alla. Seuraavien uutisten kohdalla Pikkukoira hidasti aavistuksen ja loukkaantui syvästi, kun Emäntä kehtasi nypätä hihnasta ja sanoa ”EI!” Allapäin ja korvat lurpallaan Pikkukoira hölkkäsi vierellä.

Viiden kilometrin lenkin jälkeen, kaaduttuaan kahdesti ja lähes kompastuttuaan koiraan kerran, Emäntä tiesi, että tätä ei voisi tehdä jatkossa. Oli miten älytöntä hyvänsä, koirat olisi lenkitettävä erikseen. Pikkukoiran huumorintaju ei riitä postin ohijuoksuun eikä Emännän lenkkihalu toisaalta jatkuviin pysähdyksiin. Ja hartiajännityksen helpottuminen muka juoksuvyötä käyttämällä: ihan kukkua. Kun Pikkukoira juoksi vierellä, remmi oli aivan liian pitkä, ja tämä Emäntä meinasi kompastua hihnaan. Ja kun Pikkukoira ajatteli ottaa vähän kaulaa Emäntään, remmi oli kuitenkin niin lyhyt, että kaulassa tuntui äkkiä kurja nykäisy eikä se houkutellut jatkamaan. Irrallaan juostessaan Pikkukoirasta oli toisaalta niin ihana hypähdellä Mamman naamalle vähän pussailemaan. Kyllä Emäntäkin tykkää kun sille näyttää kymmenenkin metrin välein, että ”olen tässä vierellä, katsos”… ja läiskis, kielen leveydeltä pitkin naamaa.

Välineurheilun nimissä Isäntäkin meni sitten hankkimaan uudet ”noutokapulat”. Niissä luki vaan 4 kg päissä eikä Pikkukoira niitä oikein tahtonut saada liikkeelle. Mutta ne kyllä pyörivät kivasti… esimerkiksi sormille, jotka ovat punnertavien käsien päässä…

tiistai, 20. joulukuu 2011

Vanharouva - Joskus haju paljastaa pahanteon

Kesä hurahti ohi vauhdilla. Sillä on sellainen tapa. Syksyn tullen oli olevinaan enemmän aikaa puuhastella kotona, kun harrastustoiminta oli hiipumaan päin – lähinnä siis aktiiviset harrastusviikonloput ja –illat jolloin mentiin tukka tuuman putkella. Koska Aaltosen perheessä ei koskaan keväisin muisteta/ehditä tai muuten viitsitä kamalan paljon puutarhaa lannoittaa ym., näin syksyn tullen oli hyvää aikaa ruopsuttaa lehdet kasaan ja levittää lannoitteet, että kasvu olisi taas mahtavaa tulevana vuotena. Emännän sivutoiminen harrastus kun koirien lisäksi on puutarhanhoito. Koirat olivat hieman hämmentyneitä kun puutarhakalusteet kannettiin varastoon ja grillikausi julistettiin päättyneeksi viimeisten lettujen kera. Tästäkö alkaa taas se jatkuva sisällä kyhjöttäminen, näytti lukevan molempien päiden yläpuolella.

Tämän vuoden syksy oli koirille muutenkin poikkeuksellista aikaa. Emäntä lähti opiskelujensa vuoksi pariksi kuukaudeksi Ruotsiin, jolloin kotoa puuttui paitsi ylimmäinen alfa-naaras ja komennonpitäjä, niin myös se ihminen, jolla oli (kiitos koulujen lukujärjestysten) usein aamuisinkin hyvää aikaa tehdä kunnon pitkä lenkki ennen lähtöä kun muut painuivat pipo vinossa jo seitsemän jälkeen tien päälle. Pikkukoira varsinkin otti naamalleen pentuaikaisen ”surullisen hahmon ritari”-ilmeensä kun tajusi viikonlopun jälkeen ettei Mammaa kuulu eikä näy takaisin. Kyllähän huolto pelasi tällaisessa vajaavaisessakin perheessä, mutta jotain vaan kerta kaikkiaan puuttui….. Ei ollut edes yhtään kiva ajatus painaa salaa päätään tyynyyn kun siinä ei ollut enää Mamman hajua vaan oman kyljen tuttu tuoksu.
Vanharouva sen sijaan, se tiesi jo, että mikään ei ole lopullista ja tämäkin tilanne muuttuisi kohta taas normaaliksi. Se nautiskeli koko pienen kroppansa täydeltä kuulaista syyssäistä, siitä etteivät siitepölyt kiusanneet rasittuneita keuhkoja, että sai maata vilpoisalla nurmikolla ja hajut vain itsestään kulkeutuivat kirsua kohti. Joskus joku hassu kissakin saattoi osua pihalle ja sitä sai hiukan ajaa…. se on koiran elämää parhaimmillaan. Ja mitä muuta Vanharouva teki, se selvisi Isännälle hyvinkin konkreettisesti muutamana yönä.
Perniön seudulla oleilee ajoittain ulkoilijoita, joilla on joko tarve harrastaa jonkinlaista riskikäyttäytymistä, tai sitten vaan herkkä vatsa. Metsistä löytyy ajoittain mielenkiintoisia jätöksiä, joiden alkuperä kulkee kahdella jalalla. Ei siinä mitään, kenellä tahansa voi mennä pakki sekaisin ja on pakko kyykistyä lähimmän kuusen juureen, mutta kun jätökset suorastaan asetetaan ihan polun viereen, herää epäilys järjenkäytön vähäisyydestä. Kumpikaan koirista ei ole koskaan saanut sen suurempia kicksejä näistä extreme-ulkoilijoiden satunnaisista ulosteläjistä, joissa WC-paperitkin vielä roikkuvat päällä, kiitos siitä. Tosin Pikkukoira joskus pennumpana juoksutti mielellään niitä suopursuihin ripustettuja papereita kuin näyttääkseen ”katso mitä löysin”… mutta Vanharouvapa löysi jotain parempaa, ja ihan kotipihalta. Niin paljon vaivaa kuin Emäntä näkikin löytääkseen luonnonmukaisen lannoitepapanan, niissä kaikissa on silti kanankakkaa. Ja kanankakka jos mikä on hyvää, monessakin mielessä. Sen papanamainen olemus on kätevä, koska se ei kulkeudu sisään kengänpohjissa (vrt. kalkkipöly keväällä), se ei haise (ihmisen nenään!!) ja liukenee kuitenkin hyvin sateessa. Ja se on Vanharouvan mielestä kuin nurmikkoon heitetyt karkit, etsittäväksi tarkoitettu. Koska syksy oli suhteellisen kuiva sillä hetkellä kun lannoitteet heiteltiin pihalle, papanoita oli kaikki kukkapenkit, kasvimaat ja puiden aluset täynnä. Ja kaikkien ihmisten tietämättä Vanharouva herkutteli sydämensä kyllyydestä!
Kuten sanottu, kanankakka ei haise sellaisenaan, mutta se haisee kun se on oleskellut koiran ruuansulatuksessa muutaman tunnin. Ja jostain syystä Vanharouva kehitti jännittävän tavan pulauttaa kanankakkaset takaisin hyvin hiljaa, ettei varsinaiseen toimitukseen herännyt keskellä yötä, mutta sitäkin rattoisampaa oli herätä aamulla melkoiseen löyhkään ja lystikkääseen läjään johon paljas jalkapohja lätsähti… 
Emäntä nauroi kerran jos toisenkin vastaanottaessaan näitä viestejä joissa kerrottiin koirien seikkailuista. Luultavasti ihan vaan siitä syystä myös pysyi työpaikassaan koko harjoittelun ajan selväjärkisenä ja hihitteli vain piilossa esim. liinavaatekaapissa kesken työpäivän. Vaikka koti-ikävä vaivasi, joitain kokemuksia sentään on hauskempi vain lukea kuin kokea omakohtaisesti…
Jää nähtäväksi kasvaako meidän pihalla yhtään mitään tulevana keväänä/kesänä. Isäntä ei hoksannut kiikuttaa Vanharouvan pulautuksia takaisin pihalle, ehkä ne olisivat lannoittaneet lähes yhtä hyvin. Ja taas saamme miettiä toisenkin kerran mitä ja minkä muotoista lannoitetta pihalla uskaltaa käyttää.

lauantai, 3. joulukuu 2011

Pikkukoira ja Vanharouva - hyvin koulutettuja, vain ohjaaja töpeksii... Julk. 8/11

Yhdistyksen puheenjohtajalla oli talvella jossain tapahtumassa pipo, jossa luki "kouluta ite paremmin". Olen myös nähnyt T-paidan "Kyllä se kotona osaa". Voisimme hankkia koko perheelle pelkästään näitä vaatteita, joissa kommentoidaan koirien taitoja kotona ja ulkomaailmassa, ainakin välillä tuntuu siltä.

Vanharouva oli arvokas nuori neiti jo pentuna. Se ei pistellyt yhtään kenkäparia poskeensa eikä myöskään sen kummemmin mitään rikkonut. Päinvastoin, pentuna se tuntui tosi aikuiselta ja valveutuneelta koiralta, suorastaan kiusallisen tärkeältä muiden riekkuvien pentujen rinnalla. Murkkuiässä sille tuli sitten mieleen syödä yksi rönsylilja (mitäs roikkui mukavasti puoli metriä pään yläpuolella ja heilui...) ja 10 x 10 cm pala gyprokkia keittiön seinästä (kun kukaan ei tarjonnut välipalaa, ja se kohta seinää oli siinä jääkaapin vieressä). Muuten talous on päässyt hyvin vähällä Vanharouvan suhteen.

Pikkukoira taas ehti villissä nuoruudessaan yhtä sun toista. Mitään Hirmuisen kallista ei sentään mennyt, mutta siinä vaiheessa kun kävin ostamassa kolmannen kuulokesetin puhelimeen, tuli sellainen olo, että minne sen piilottaisi. Tai saisiko kanta-asiakas etuja...  Isäntä kuittaili jo toisen jälkeen, että "Nythän sitä voi kuljettaa vapaana pihalla, koska se kulkee täysin hands free..."

Onneksi Pikkukoirakin huomasi vanhemmiten, että tavaran syömisen sijasta kannattaa keskittyä olemaan läsnä koulutus- ja ruokailutilanteissa. Varsinkin koulutuksissa sataa palkkoja jos on yhtään tekevinään niin kuin Mamma pyytää. (Ja Mamma ei ole vielä huomannut, että paino on sanalla tekeviNÄÄN...)

Koulutuksessakin on puolensa. Valitettavan usein se on remmin yläpää, jota pitää kouluttaa. Alapää tietää vinhasti mitä kuuluu tehdä, milloin ja missä. Pikkukoirahan on pari kesää harrastanut vesipelastusta, joka on sivumennen hauska kesälaji, kun täälläkin on nautittu kunnon kuumista kesäpäivistä. Lisäksi noutajalle laji tuntuu helpolta, koska ne pääsääntöisesti tykkäävät uimisesta. MUTTA, tänä kesänä Pikkukoira pääsi ensimmäistä kertaa myös kokeisiin, virallisiin... Soveltuvuuskoe meni kuin vettä vaan ja ahneuksissaan Mamma (taas!!) ilmoitti koiran samantien seuraavaan. Eikö ne sano, että on taottava kun rauta on kuumaa?? (Ja joku viisaampi kerran mainitsi, että lepoakin tarvitaan....)

Täynnä itsevarmuutta, suorastaan sitä puhkuen Mamma siis suuntaa rantaan kun Pikkukoira jo veneilee ulapalle ja odottaa käskyä hypätä ja uida rantaan. Ja mitäs Mamma sitten tekee?? Kutsuu koiraa sellaisella käskyllä mitä se ei ole koskaan ennen kuullut. Ja jää täysin ällistyneenä seisomaan kun koira ei heti tottele. Koirakin ällistelee, että ennen tässä kohtaa huudettiin "tule" ja nyt se kiljuu jotain "hernekeittoa" että mikähän onkaan toivottu kuvio.

Uusien käskyjen opettaminen KOKEESSA ei ole viisasta. Tai voi niin tehdä. Mutta jos toiveissa on esim. joku tulos, se ei ole aina kannattavaa. Tässä tarinan lopussa seisoi kiitos: Pikkukoira petrasi tyylikkäästi ihan pöhköstä Mammasta huolimatta ja veti hommat kunnialla loppuun. Ja lopuksi meitä kehuttiin kivasta yhteistyöstä. Ja ne kehut olivat takuulla koiralle...

Molemmat meidän koirat on arkikoulutettu, jotta elämä olisi helpompaa, kun kuitenkin asumme keskellä kirkonkylää. Ohitukset (vieraat koirat ja/tai ihmiset) sujuvat kivuttomasti ja metsässä molemmat voi pitää vapaana, koska luoksetulo toimii. Näin ollen sitä varomattomana hetkenä tuudittautuu tyytyväisyyden tunteeseen, että koirat on niin maan koulutettuja.... kunnes tulee joku hetki, jolloin ne näyttävät kouluttamattoman puolensa. (Tämän voi toki lukea myös: heiluttavat keskisormea.) Jos metsässä kulkiessamme rusakko säntää pakoon, en edes kuvittele kutsuvani koiria pois, koska niillä menee kuulo pois päältä takaa-ajotilanteessa. Ne tulevat takaisin ylpeinä: näitkö Mamma, me ajettiin se valtava peto pois....  Mutta jos lasten kaveri tulee pihaan pyörällä ja lähtee kohta, ei paljon naurattaisi, jos siinä vaiheessa seis-käsky ei toimisi ja koira juoksisi auton alle.

Vanharouvan kuulo on hyvin selektiivinen. Sen mielestä käskyn noudattamisessa voi joka kerta toteuttaa periaatetta: onko se minulle kannattavaa? Toisaalta se on seitsemään ikävuoteensa mennessä nähnyt ja kokenut jo niin paljon ettei paljon enää hötkyile. Se ottaa omaan rauhalliseen tapaansa, periaatteena vaikka "löysin rantein, ajan kanssa". Se on hirvittävän hauskaa kun vettä tulee kaatamalla ja ihmisellä on kiire jonnekin niinkuin joutavaan kuin vaikka töihin, ja toinen pitää huolen, että jokainen ruohonkorsi haistellaan tarkkaan ja läpikotaisin. Toisaalta, kroonisesti nälkäinen Rouva tulee luokse rivakasti ja täyttä EVL-tasoista seuraamista osoittaen kun vasen käsi menee taskuun ja siellä rapisee namipussi.

Pikkukoiran saadessa lisää ikää on sekin vähän näyttänyt oikeaa karvaansa tottelevaisuuden suhteen. Siinä missä se pentuna teki silmät loistaen kaikki temput, nyt vähän aikuisempana se selvästi laskelmoi kannattaako, hyötyykö siitä itse. Korvat, luultavasti niiden roikkuvasta asennosta johtuen, on helppo painaa kiinni jos ei paljon nappaa, varsinkin jos saatava palkka ei ole suhteessa siltä vaadittavaan toimintoon. Kokeile tilannetta pallo ihmisen jaloissa ja reipas Pikkukoira siinä makaamassa. Pyydä sitä istumaan, seisomaan, sivulle, etsimään, mitä tahansa. Näet ihmeellisen keväjuhlaliikesarjan mallia Fröbelin Palikat "pää-olkapäät-peppu-polvet-varpaat" koska se ei todellakaan tee mitään pyydettyä nähtyään, että ihminen aikoo leikkiä sen kanssa pallolla.

Eli jälleen kerran: ohjaajat/omistajat vain koulutettavaksi, koirat kyllä osaa.

maanantai, 14. marraskuu 2011

Pikkukoira ja kevään merkit, julk. 5/2011

Tammikuu on ihmisten ajanlaskussa yleensä talvea. Tänä vuonna (2011) säätila on saattanut vaihdella vuorokauden sisällä -15°C:sta +10°C:n eikä kukaan enää edes hätkähdä moista. Johtuuko sitten säiden omituisuudesta vai mistä, Pikkukoira ja Vanharouva eivät aina aamuisin tiedä mitä päivä tuo tullessaan. Joskus on aamulenkin aika, joskus ei. Joskus sataa, joskus on niin kylmä, että varpaita nipistää, joskus kaikki on hyvin. Se mikä on varmaa, on, että kovaa mennään. Emännällä ei aina ehdi tossunpohjat maahan koskea...

Tammikuun kymmenes päivä oli ihan tavallinen. Aamupala tarjoiltiin säällisessä järjestyksessä: Vanharouvalle lämmin puuro ja Pikkukoiralle normi ruoka. Olipa Emäntä heltynyt lorauttamaan aika annoksen öljyäkin ruuan päälle. Kupit alas, katsekontakti ja "ole hyvä". Vanharouva ampaisi kupilleen kuin olisi pidetty toista viikkoa nälässä (niin kuin omasta mielestään onkin, kroonisesti nälkäinen raukka!) ja Emäntä istui alas juomaan aamuteetä ja tutkimaan päivän uutisia. Hetken päästä merkillinen huokailu herätti Emännän maailman mielenkiintoisista tapahtumista, ja mitä ihmettä keittiössä tapahtuukaan: lattialla kupin vieressä huokaileva Pikkukoira ja henkensä hädässä istuva Vanharouva, joka ei kuitenkaan tohtinut toisen kuppiin päätään työntää, vaikka se aivan selvästi oli siihen laitettu vain hänelle jälkiruuaksi...  Vanharouvan pettymys oli silminnähtävä kun kuppi nostettiin pois ja laitettiin jääkaappiin. Ei siinä auttanut elekielikään: "haloo, tänne mahtuu vielä, katso, suu on ihan tyhjä ja vatsakin..." Vähän Emäntä katseli Pikkukoiraa mietteliäästi mutta ei sanonut mitään, laittoi vaan remmit kaulaan ja käytti pikaisella lenkillä ennen omia menojaan.

Vasta kun paastoa ja jatkuvaa aamukitinää Vanharouvan toimesta oli toistunut viikon verran, Emäntä otti asian puheeksi ystävänsä kanssa. Niinhän se oli, että Pikkukoira-parka oli Kevään Vallassa. Minkä luonnolleen voi, tikanpoika lentää puuhun ja Pikkukoira paastoaa, näin on luonnonlaki. Iltaisin sapuska sentään maistui, mutta onneton huokailu, suoranainen haaveilu ja muu epäurosmainen käytös kyllä naurattivat. Korvat sentään pysyivät päässä miten kuten, mutta merkillistä pentumaista touhottamista nähtiin useampaan otteeseen, ja tietenkin jokainen mielenkiintoinen pissalätäkkö piti nuolla....

Pikkukoira on ihmislle tuntemattomasta syystä ollut kovasti ihastunut Walesin Springerspanieleihin. Näyttelykehässä niitä on joskus ollut vieressä, ja Pikkukoiran esiintyminen suorastaan loisteliasta. Onneksi tuomari ei ole huomannut, ettei esiintymisen kohde ole arvostelija vaan esitys kohdistuu enemmänkin viereiseen kehään. Laitilan näyttelyssä naapurikehässä oli paras UROS kehä, ja sinne liehiteltiin kuin viimeistä päivää. Siinä kohtaa Emäntä mietti vakavasti koiransa suuntautumista eikä ehkä osannut asiaankuuluvalla tavalla riemuita saadusta sertistä...

Kuinka ollakaan, samassa kylässä asuu Springerinarttu. Tarkemmin emme tunne, mutta näin kevään korvalla tuo veteraani-ikäinen tyttönen sai Pikkukoiran jakamattoman huomion. Auta armias kun tultiin kylällä vastakkain eri puolilla katua, siinä sai tosissaan pidellä , ettei autojen alle oltaisi sinkoiltu. Herran lauloi, kujersi, joikasi, pisti polkaksi ja esiintyi kaikin puolin nolosti. Vanharouva ärähti pari kertaa koettaen saada nuorison käyttäytymään, mutta show jatkui kunnes Sprinkkutyttö oli näkymättömissä. Emäntää tuppasi kovasti näillä kerroilla punastuttamaan, oli varmasti pukeutunut liian kuumasti säähän nähden...

Kun sää lämpeni ja kevät eteni, Pikkukoiran tunteet viilenivät, ruoka alkoi maistua ja elämä oli aika normaalia. Edelleen Sprinkkutyttö saa haikeita katseita osakseen, mutta sveitsiläistyyppinen jodlaaminen on jäänyt, samoin kuin polkan askeleet, joissa meinasi neljä tassua mennä sekaisin. Onneksi harrastuskausi alkaa taas, joten voimme keskittyä johonkin kokonaan. Varmasti tuo kaikki oli vaan tekemisen puutetta - olihan?

  • Blogi-arkisto

  • Henkilötiedot

    Koiramaisia tarinoita ja sattumuksia

  • Tagipilvi