Tammikuu on ihmisten ajanlaskussa yleensä talvea. Tänä vuonna (2011) säätila on saattanut vaihdella vuorokauden sisällä -15°C:sta +10°C:n eikä kukaan enää edes hätkähdä moista. Johtuuko sitten säiden omituisuudesta vai mistä, Pikkukoira ja Vanharouva eivät aina aamuisin tiedä mitä päivä tuo tullessaan. Joskus on aamulenkin aika, joskus ei. Joskus sataa, joskus on niin kylmä, että varpaita nipistää, joskus kaikki on hyvin. Se mikä on varmaa, on, että kovaa mennään. Emännällä ei aina ehdi tossunpohjat maahan koskea...

Tammikuun kymmenes päivä oli ihan tavallinen. Aamupala tarjoiltiin säällisessä järjestyksessä: Vanharouvalle lämmin puuro ja Pikkukoiralle normi ruoka. Olipa Emäntä heltynyt lorauttamaan aika annoksen öljyäkin ruuan päälle. Kupit alas, katsekontakti ja "ole hyvä". Vanharouva ampaisi kupilleen kuin olisi pidetty toista viikkoa nälässä (niin kuin omasta mielestään onkin, kroonisesti nälkäinen raukka!) ja Emäntä istui alas juomaan aamuteetä ja tutkimaan päivän uutisia. Hetken päästä merkillinen huokailu herätti Emännän maailman mielenkiintoisista tapahtumista, ja mitä ihmettä keittiössä tapahtuukaan: lattialla kupin vieressä huokaileva Pikkukoira ja henkensä hädässä istuva Vanharouva, joka ei kuitenkaan tohtinut toisen kuppiin päätään työntää, vaikka se aivan selvästi oli siihen laitettu vain hänelle jälkiruuaksi...  Vanharouvan pettymys oli silminnähtävä kun kuppi nostettiin pois ja laitettiin jääkaappiin. Ei siinä auttanut elekielikään: "haloo, tänne mahtuu vielä, katso, suu on ihan tyhjä ja vatsakin..." Vähän Emäntä katseli Pikkukoiraa mietteliäästi mutta ei sanonut mitään, laittoi vaan remmit kaulaan ja käytti pikaisella lenkillä ennen omia menojaan.

Vasta kun paastoa ja jatkuvaa aamukitinää Vanharouvan toimesta oli toistunut viikon verran, Emäntä otti asian puheeksi ystävänsä kanssa. Niinhän se oli, että Pikkukoira-parka oli Kevään Vallassa. Minkä luonnolleen voi, tikanpoika lentää puuhun ja Pikkukoira paastoaa, näin on luonnonlaki. Iltaisin sapuska sentään maistui, mutta onneton huokailu, suoranainen haaveilu ja muu epäurosmainen käytös kyllä naurattivat. Korvat sentään pysyivät päässä miten kuten, mutta merkillistä pentumaista touhottamista nähtiin useampaan otteeseen, ja tietenkin jokainen mielenkiintoinen pissalätäkkö piti nuolla....

Pikkukoira on ihmislle tuntemattomasta syystä ollut kovasti ihastunut Walesin Springerspanieleihin. Näyttelykehässä niitä on joskus ollut vieressä, ja Pikkukoiran esiintyminen suorastaan loisteliasta. Onneksi tuomari ei ole huomannut, ettei esiintymisen kohde ole arvostelija vaan esitys kohdistuu enemmänkin viereiseen kehään. Laitilan näyttelyssä naapurikehässä oli paras UROS kehä, ja sinne liehiteltiin kuin viimeistä päivää. Siinä kohtaa Emäntä mietti vakavasti koiransa suuntautumista eikä ehkä osannut asiaankuuluvalla tavalla riemuita saadusta sertistä...

Kuinka ollakaan, samassa kylässä asuu Springerinarttu. Tarkemmin emme tunne, mutta näin kevään korvalla tuo veteraani-ikäinen tyttönen sai Pikkukoiran jakamattoman huomion. Auta armias kun tultiin kylällä vastakkain eri puolilla katua, siinä sai tosissaan pidellä , ettei autojen alle oltaisi sinkoiltu. Herran lauloi, kujersi, joikasi, pisti polkaksi ja esiintyi kaikin puolin nolosti. Vanharouva ärähti pari kertaa koettaen saada nuorison käyttäytymään, mutta show jatkui kunnes Sprinkkutyttö oli näkymättömissä. Emäntää tuppasi kovasti näillä kerroilla punastuttamaan, oli varmasti pukeutunut liian kuumasti säähän nähden...

Kun sää lämpeni ja kevät eteni, Pikkukoiran tunteet viilenivät, ruoka alkoi maistua ja elämä oli aika normaalia. Edelleen Sprinkkutyttö saa haikeita katseita osakseen, mutta sveitsiläistyyppinen jodlaaminen on jäänyt, samoin kuin polkan askeleet, joissa meinasi neljä tassua mennä sekaisin. Onneksi harrastuskausi alkaa taas, joten voimme keskittyä johonkin kokonaan. Varmasti tuo kaikki oli vaan tekemisen puutetta - olihan?