Vuoden 2010 kolmoslehteen iski painovirhepaholainen siten, että tämä tarina aloitti, ja edellinen lopetti seuraavalla sivulla. Tarina oli jokseenkin mielenkiintoinen lukea. Pikkukoiran Emännästä voi toki ihan luvallisesti saada väliin vähän kyseenalaisen kuvan, mutta tämä virhe ei ollut tarkoituksellinen. (Tätäkin kyllä pohdittiin ja jäätiin odottamaan, tuleeko yleisöltä kommenttia, että jutussa ei ollut päätä, ei häntää eikä edes niitä kuuluisia filepaloja...)  Näin ollen 2010 ei varsinaisesti julkaistu kuin kolme erillistä tarinaa...

Tuo MEJÄ-harrastushan on meidät saanut valtaansa kokonaan, ja kun kevät kolkutteli ovelle eli lumi suli metsistä, oli vaan pakko laittaa ilmoittautumisia kokeisiin. Sen kummempia harjoituksia ei ehditty pitää, mitä nyt joku lyhyt pätkä vedettiin tuttuun metsään, vaan enemmän tai vähemmän koiraan luottaen koepaikalla tuli ajeltua.

Isäntä ja Pikkukoira olivat sunnuntaiaamuna lähteneet kun muu perhe heräsi. Ensimmäinen koe menikin ihan mallikkaasti tulokselle, ja oli iloinen asia havaita, että koira tietää talvenkin jälkeen mikä on homman nimi kun MEJÄ-valjaat puetaan päälle. Ne valjaat vaan, malli VOI, tehtiin nahkatyökurssilla viime talven aikana ja ovat jotenkin kutistuneet vaikka olivat mukamas niin suuret. Vai lieneekö Pikkukoira kuitenkin jo isoksi kasvanut? Vähän tiukkaa teki, mutta kyllä ne päälle mei. (Ensi vuonna ei enää mene, jos rintakehä vielä komistuu, kirjoittajan huomio.)

Mutta tosiaan se toinen koe. Tällä kertaa Mammakin lähti paikalle vähän niin kuin seuraneidin ominaisuudessa ja tsemppaamaan. Ja koska Pikkukoira ei ole mikään hyvä matkustaja autossa, mukaan otettiin vielä Vanharouvakin, todellinen seuraneiti, näyttämään matkustusmallia. Niin kuin aina, aamupuhuttelussa mainittiin siitä, että sinne "maali"-paikalle ei ole ihmisillä mitään asiaa, eikä varsinkaan puhetta pidä sieltä kuulua. Jokainenhan tietää miten paljon parempi kuulo koirilla on, jos hys ja hiljaisuus. Kun tuomari haki isännän ja koiran metsään, Mamma istui autoon tarkoituksenaan lukea kirjaa ihan hipihiljaa seuraavat 45 minuttia. Mutta paikalle tuli toisen koiran ohjaaja jonka jutut kulkivat, ja niinhän me siinä sitten hiljakseen höpötimme auton vieressä niitänäitä.... ja kello kävi.

Jossain vaiheessa tämä toinen mies sanoo "sieltä ne tulee", ja toden totta, metsän rajassa näkyi liikettä ja Mamma itsekin näki että ensin tulee Pikkukoira, sitten Isäntä rivakkaa tahtia, perässä tuomari ja opas....  kunnes Pikkukoira on jo tiellä ja innokkaasti marssimassa meitä kohti. Kauniisti sanottuna Mammaa jurppi isoilla kirjaimilla, ja kohta Isäntäkin tajusi tilanteen. Sekä opas että tuomari olivat jääneet metsän reunaan seisomaan, ja sinne se Pikkukoirakin palautettiin ja opastettiin uudelleen jäljelle. Pahan onnen sorkkakin löytyi. Olisiko ollut parin metrin ohitus...?

Mamma ei ehtinyt edes maahan kaivautua kun Isäntä ja Pikkukoira kävelivät autolle. Isännän ilme ei ollut yhtään niin onnellisen näköinen kuin jälleennäkemisestä riemastuneen janoisen Pikkukoiran. Suoritus oli ollut erinomainen, hyvä ykkönen, siihen asti kun Mamma kailotti auton vieressä (sentään yli 100 metrin päässä, pieni puolustus) ja heilutteli houkuttelevasti vesikuppia kovin kuumana päivänä. Tuomarikin yritti pitää ilmeensä kurissa, tosin huonolla menestyksellä...

Onneksi meillä kävi hyvä tuuri, ja viikkoa myöhemmin oli taas koepaikka tarjolla, ja siellä Mamma joutui majalla töihin ettei vaan päässyt munaamaan kenenkään suoritusta metsänreunaan. Se viimeinen kaivattu Ykkönen tuli, ja Pikkukoirasta siis FI JVA 2010.

Tarinan opetus lienee siinä, että kun puhuttelussa jotain sanotaan, niin myös ne ihmiset (kuten allekirjoittanut), jotka ovat itsekin koulutettu vastaaviksi ja useita kokeita läpikäyneitä, voisivat silti KUUNNELLA sen sijaan että ajatellaan helposti "kyllähän nämä asiat osataan..." koska monet asiat sanotaan syystä. Toisaalta, koiran kanssa harrastaminen on aina arpapeliä. Jonain päivänä se on kuin ihmisen mieli ja tekee kaiken heti oikein niin ettei oikein käsitä mistä se on sen oppinut, ja seuraavana tuntuu ettei yksinkertainen käsky istua onnistu. Joku MEJÄ-tuomari sanoi vuosi sitten kivasti: "Ne kun ovat eläimiä, eivät koneita" ja se, jos mikä, pitää paikkansa. Tärkeintä kaikissa koirakokeissa on kuitenkin, että koiralla on kivaa, vaikka se siinä kivan tavoittelussaan tekisi 14 hukkaa jäljestäessään ja oheistoimintana pistelisi tuomarin eväät poskeensa (tästä Pikkukoira voisi myös kertoa tarinan....)

Ja muuten: meille ON tullut niitä koekutsuja, joissa on kehotettu ottamaan mukaan omat astiat! Iso Hurraa-huuto ja taputukset reippaille koetoimitsijoille, joilla oli kanttia poiketa valtavirrasta tuon suhteen. Sehän meni ihan kivuttomasti.