Aina joskus epäilen noiden ihmisten ajatuksenjuoksua tavanomaista enemmän. Yleisesti ottaenhan niiden toimet eivät kestä päivänvaloa, saati että niissä olisi järjen häivääkään. Ajatellaan vaikka ihan tavallista aamua ja aamupalaa. Tarjotaan niin pieni ateria, että yhden haukkauksen jälkeen se on mennyt ja minulla on vielä nälkä. Sitten ihmiset kiukuttelee että "kerjään". No enkä! Korkeintaan yritän antaa ymmärtää että voisi ikäänkuin tarjoilla noin nelinkertaisen annoksen tällaisen pienen mokoman pelleilyn sijaan...

Tässä keväällä Emännällä alkoi viirata yliskamarissa entistäkin enemmän. Hän alkoi käyttää ikävää K-sanaa (koulutus) vaikka minusta olisi voinut tyytyä niihin sanoihin jotka osaan unissanikin; vapaa, syömään tai tyttökoiria. Ensin ajettiin sellaiseen halliin, jossa oli paljon muita, eikä ketään saanut haistella. Eihän näitä kaikkia voi tuntea, joten olisi ollut varsin mukavaa viettää sellainen yhteinen hetki ennen varsinaista oppituntia. Niinhän ne ihmisetkin kahvittelee ja seurustelee vaikka olisi mitä tärkeää asiaa suoritettavana, vaikka koepaikalla. Eikä jalkaa saanut nostaa seinää tai tolppaa vasten, muiden pihalle parkkeeratuista autoista puhumattakaan. Ensin juostiin sitä huonetta ympäri. Tämän nimi oli kuulemma näyttelykoulutus. No huh huh... minä kyllä näyttelen ihan kotitarpeiksi, ei tässä tarvitse alkaa käyttämään mitään ikäviä sanoja. Kaiken huippu oli, että sinne oli tullut joku mies, joka katsoa minun hampaita ja hipelöidä vaikka olen herkkä kutiamaan. Väistin aina kauas, ettei se olisi ylettynyt. Pitää joku raja olla. Onneksi sillä mielellä oli sen verran tilannetajua, että ymmärsi pistää leikiksi. Sehän meni selälleen keskelle lattiaa ja syötti minulle karkkia omasta suustaan. Emäntä väitti ettei sellaista tapahdu oikeissa näyttelyissä.

Pari päivää myöhemmin vuorossa oli joku tottelevaisuusharjoitus. No, minähän tottelen yleensä. Jos ihan hassuja huudellaan, voiko moittia jos korvat joskus on vähän tukossa? Ensin meitä pyydettiin niin sanotuksi häiriökoiraksi, mutta kun Emäntä näki mitä muut siellä seisseet sesset yrittivät tehdä, hän ajatteli sen olevan hyödyksi minullekin. Joopa joo. Joku nainen siellä huuteli käskyjä ja sen mukaan meidän ihmiset sitten temppuilivat. Se kiljukaula-opettaja kentän laidalta huuteli sitten että "laittakaa koiranna istumaan". "ISTUMAAN???" Minä olen takuulla osannut istua pentulaatikosta lähtien. Niinpä iskin silmää sille vieressä olevalle puudelineidille ja kävin maate, kuono maassa. Huumorimiehiä kun olen, ajattelin vähän saada säpinää touhuuhn. Jostain syystä Emännän  verenpaine näytti nousevan ja aika kireällä äänellä hän komensi minut istumaan, nykäisi jopa remmistä. No istutaan, istutaan. Miehethän tapaa istua jalat harallaan, niin minäkin. Emännän naama punoitti jotenkin epäterveesti. Se opettaja hyökkäsi siihen paikalle ja alkoi tivata Emännältä onko hän ihan varma, että minä olen oikeasti koulutettu. Hymyilytti. Ihmettelen vaan kun se puudelineiti tykkäsi mielummin killittää omaa emäntäänsä eikä ollut kovin kiinnostunut miehisyydestäni.

Onneksi päästiin sitten kokeilemaan jotain minullekin ihan uutta asiaa. Sen nimi oli agility ja tarkoitus oli juosta kovaa sellaista rataa pitkin, ja välillä sai aina hyppiä ja tehdä kaikkia kivoja juttuja. Tosin ihmettelen miksi se opettaja kiljui taas koko ajan "kontakti" kun minähän pidin katseen niin tiukasti Emännässä samalla kun juoksin sata lasissa...  Sehän se on se kontakti? Emäntäkään ei ollut oikein tyytyväinen. Ajattelin, että jos juoksen oikein nopeasti, Emännän ei itse asiassa tarvitse juosta ollenkaan niin paljon. Jostain syystä se ei tainnut olla hyvä juttu. Jäin siihen käsitykseen kun lähdimme kotiin, että takaisin ei tulla.... tosi sääli. Enhän ehtinyt kysyä sen puudelineidin yhteystietojakaan.

No, tuli ainakin todistettua että minä en kouluja kaipaa. Olenhan jo yleisesti niin taitava ja pätevä.