Eihän tämä nyt Pikkukoiran ensimmäinen syksy ole, ei toki. Onhan sitä jo maailmaa nähty, paljonkin. On vaan jotenkin kummallista, että iltalenkit tehdään nykyään aina pimeässä ja pitää pukea sellainen kurja takki päälle. Väittävät, että autoilijat näkevät paremmin. Pah, sanon minä. Veisivät autolla metsän reunaan, niin ei tarvitsisi kenenkään nähdä. Noloahan se on tuollaista pitää. Toisaalta, epäilen, että Emännällä on joku ketju juoni mielessään sen takin suhteen. Sehän näkee myös paremmin missä menen, silloinkin kun ne ihanat tytönhajut tulivat nenääni ja ajattelin juuri lähteä kylille kyselemään josko pääsisi käymään....

Tänä vuonna olen ehtinyt paljon. Keväällä varhain alkoi sellainen aika kun meitä koiria vietiin lähes joka viikonloppu milloin minnekin. Aika paljon sain tehdä kaikenlaista kivaa, niinkuin nyt juoksennella pitkin metsiä ja nuuskutella sellaista jännää hajua, vähän niinkuin ruokaa mutta ei sittenkään. Sen jäljen päässä oli aina luu, ja kun olin sitä ihmetellyt, sain vielä kiitoksena pikkupurkillisen ruokaa. Hassuja nuo ihmiset kun kiittelevät jostain minkä tein ihan ilokseni. Tylsää kyllä, ihmiset eivät luottaneet  että olisin hoitanut homman kotiin itsekseni, vaan aina perässä roikkui joku. Pitivät sentään aika pitkää remmiä sillä kertaa. Mutta se luu vietiin aina pois enkä saanut kaluta sitä rauhassa.

Kesässä oli parasta se, että sai vähän väliä lotrata vedessä. Tosin, noiden meidän perheen pikku-ihmisten pelastamisesta nousi aina hirveä haloo. En käsitä miksi niillä on pitkät putket joista on hyvä hinata jos ei sitten kumminkaan saa. Ja nehän ei selvästi osaa uida kun roikkuvat apuvälineissä. Onhan se JONKUN vähän pidettävä silmällä, kun isommat ihmiset uivat vaan itsekseen. Uimisessa parasta on myös se, että kun on tarpeeksi kauan viilennyt, ihmiset ystävällisesti laittavat aina joko omat vaatteensa tai sitten muuta kangasta mihin voi hieno koira käydä kuivattelemassa korvansa ja vähän pehvaakin. Jostain syystä siitäkin aika ajoin kyllä kiljuttiin, mutta epäilen että riemusta, kun olin niin taitava.

Loppukesällä alkoikin varsinainen uimakausim kun Emäntä innostui jostain sellaisesta lajista missä minäkin pääsin aina välillä veneeseen ja hyppäämään sieltä. Sitten piti välillä kiskoa sitä venettä köydestä ja muuta. Olisi ne ihmiset voineet edes sillä kertaa hypätä itse uimaan - kamala kiskominen kun on vielä paino päällä. Yhdellä kertaa pääsin kiskomaan ihmistäkin vedestä, se ressukka huusi jo apua kun meinasi hukkua, ja minä säntäsin veteen hakemaan sen. Tosin siinä vaiheessa väsytti jo sen verran, että ajattelin kiskoa sen kaislikkoon ja haudata sinne. Se sama ihminen nimittäin meni aina uudestaan sinne hukkumaan enkä sitä kyllä käsitä. Luulisi oppivat jos ei kerran osaa uida....

Nyt kun syksy on tullut, elämä on muuten tylsää ja hidasta. Kaikki ihmiset lähtee aina pois kotoa aamulla ja jättää meidät kaksin. Kun olen kerran oppinut, en ole viitsinyt mitään enää pureskellakaan - tosin yhtä tuolinjalkaa kerran katselin vähän sillä silmällä, mutta sitten joku tuli kotiin ja se jäi.

Jostain jännästä asiasta nimeltä JOULU olen kuullut huhuja. Onkohan se se juttu, kun välillä pihalla näkyy outoja jälkiä ja haisee ihan kuin joku pikkuinen tyyppi olisi juoksennellut ikkunan alla. Meidän perheen pienin ihminen puhuu jostain tontuista. Ainakin niiden jalanjäljet haisee aika kivalle. Jos niillä on mitään tekemistä sen asian kanssa, että jossain vaiheessa talvea saa kivoja pikkupaketteja ja repiä paperia, haluan kyllä tavata niitä tyyppejä lisää.

On se aikamoista pitää kuria ja järjestystä tällaisessa perheessä. Aina ei Pikkukoira meinaa jaksaa, vaan vetäytyy omaan koriinsa takan viereen ja nukkuu katsellen unta taas tulevista vuosista ja seikkailuista.

HYVÄÄ JOULUNALUSAIKAA!