Kesä hurahti ohi vauhdilla. Sillä on sellainen tapa. Syksyn tullen oli olevinaan enemmän aikaa puuhastella kotona, kun harrastustoiminta oli hiipumaan päin – lähinnä siis aktiiviset harrastusviikonloput ja –illat jolloin mentiin tukka tuuman putkella. Koska Aaltosen perheessä ei koskaan keväisin muisteta/ehditä tai muuten viitsitä kamalan paljon puutarhaa lannoittaa ym., näin syksyn tullen oli hyvää aikaa ruopsuttaa lehdet kasaan ja levittää lannoitteet, että kasvu olisi taas mahtavaa tulevana vuotena. Emännän sivutoiminen harrastus kun koirien lisäksi on puutarhanhoito. Koirat olivat hieman hämmentyneitä kun puutarhakalusteet kannettiin varastoon ja grillikausi julistettiin päättyneeksi viimeisten lettujen kera. Tästäkö alkaa taas se jatkuva sisällä kyhjöttäminen, näytti lukevan molempien päiden yläpuolella.

Tämän vuoden syksy oli koirille muutenkin poikkeuksellista aikaa. Emäntä lähti opiskelujensa vuoksi pariksi kuukaudeksi Ruotsiin, jolloin kotoa puuttui paitsi ylimmäinen alfa-naaras ja komennonpitäjä, niin myös se ihminen, jolla oli (kiitos koulujen lukujärjestysten) usein aamuisinkin hyvää aikaa tehdä kunnon pitkä lenkki ennen lähtöä kun muut painuivat pipo vinossa jo seitsemän jälkeen tien päälle. Pikkukoira varsinkin otti naamalleen pentuaikaisen ”surullisen hahmon ritari”-ilmeensä kun tajusi viikonlopun jälkeen ettei Mammaa kuulu eikä näy takaisin. Kyllähän huolto pelasi tällaisessa vajaavaisessakin perheessä, mutta jotain vaan kerta kaikkiaan puuttui….. Ei ollut edes yhtään kiva ajatus painaa salaa päätään tyynyyn kun siinä ei ollut enää Mamman hajua vaan oman kyljen tuttu tuoksu.
Vanharouva sen sijaan, se tiesi jo, että mikään ei ole lopullista ja tämäkin tilanne muuttuisi kohta taas normaaliksi. Se nautiskeli koko pienen kroppansa täydeltä kuulaista syyssäistä, siitä etteivät siitepölyt kiusanneet rasittuneita keuhkoja, että sai maata vilpoisalla nurmikolla ja hajut vain itsestään kulkeutuivat kirsua kohti. Joskus joku hassu kissakin saattoi osua pihalle ja sitä sai hiukan ajaa…. se on koiran elämää parhaimmillaan. Ja mitä muuta Vanharouva teki, se selvisi Isännälle hyvinkin konkreettisesti muutamana yönä.
Perniön seudulla oleilee ajoittain ulkoilijoita, joilla on joko tarve harrastaa jonkinlaista riskikäyttäytymistä, tai sitten vaan herkkä vatsa. Metsistä löytyy ajoittain mielenkiintoisia jätöksiä, joiden alkuperä kulkee kahdella jalalla. Ei siinä mitään, kenellä tahansa voi mennä pakki sekaisin ja on pakko kyykistyä lähimmän kuusen juureen, mutta kun jätökset suorastaan asetetaan ihan polun viereen, herää epäilys järjenkäytön vähäisyydestä. Kumpikaan koirista ei ole koskaan saanut sen suurempia kicksejä näistä extreme-ulkoilijoiden satunnaisista ulosteläjistä, joissa WC-paperitkin vielä roikkuvat päällä, kiitos siitä. Tosin Pikkukoira joskus pennumpana juoksutti mielellään niitä suopursuihin ripustettuja papereita kuin näyttääkseen ”katso mitä löysin”… mutta Vanharouvapa löysi jotain parempaa, ja ihan kotipihalta. Niin paljon vaivaa kuin Emäntä näkikin löytääkseen luonnonmukaisen lannoitepapanan, niissä kaikissa on silti kanankakkaa. Ja kanankakka jos mikä on hyvää, monessakin mielessä. Sen papanamainen olemus on kätevä, koska se ei kulkeudu sisään kengänpohjissa (vrt. kalkkipöly keväällä), se ei haise (ihmisen nenään!!) ja liukenee kuitenkin hyvin sateessa. Ja se on Vanharouvan mielestä kuin nurmikkoon heitetyt karkit, etsittäväksi tarkoitettu. Koska syksy oli suhteellisen kuiva sillä hetkellä kun lannoitteet heiteltiin pihalle, papanoita oli kaikki kukkapenkit, kasvimaat ja puiden aluset täynnä. Ja kaikkien ihmisten tietämättä Vanharouva herkutteli sydämensä kyllyydestä!
Kuten sanottu, kanankakka ei haise sellaisenaan, mutta se haisee kun se on oleskellut koiran ruuansulatuksessa muutaman tunnin. Ja jostain syystä Vanharouva kehitti jännittävän tavan pulauttaa kanankakkaset takaisin hyvin hiljaa, ettei varsinaiseen toimitukseen herännyt keskellä yötä, mutta sitäkin rattoisampaa oli herätä aamulla melkoiseen löyhkään ja lystikkääseen läjään johon paljas jalkapohja lätsähti… 
Emäntä nauroi kerran jos toisenkin vastaanottaessaan näitä viestejä joissa kerrottiin koirien seikkailuista. Luultavasti ihan vaan siitä syystä myös pysyi työpaikassaan koko harjoittelun ajan selväjärkisenä ja hihitteli vain piilossa esim. liinavaatekaapissa kesken työpäivän. Vaikka koti-ikävä vaivasi, joitain kokemuksia sentään on hauskempi vain lukea kuin kokea omakohtaisesti…
Jää nähtäväksi kasvaako meidän pihalla yhtään mitään tulevana keväänä/kesänä. Isäntä ei hoksannut kiikuttaa Vanharouvan pulautuksia takaisin pihalle, ehkä ne olisivat lannoittaneet lähes yhtä hyvin. Ja taas saamme miettiä toisenkin kerran mitä ja minkä muotoista lannoitetta pihalla uskaltaa käyttää.