Vanharouvan ja Pikkukoiran Emäntä ei ole pituudella pilattu. Onpa häntä maahiseksikin kutsuttu joissain piireissä… 
Työssään sairaanhoitajana potilaita ei huimaa, kun Emäntä laittaa sängyn hyvälle työskentelykorkeudelle. Mutta samassa työssä vaaditaan kuitenkin myös vähän papua käsivarteen eli habaa alliin. J
a Emäntähän sai päähänsä aloittaa tehokkaan kuntokuurin. Se, jos mikä, oli Pikkukoiran mielestä hirveän hauskaa. Kaikkeen, mitä ihmiset tekevät, voi koira helposti osallistua tavalla tai toisella. Kun Mamma esimerkiksi makaa olohuoneen lattialla naama punaisena ja ähkyy (hus, pois ne tuhmat ajatukset siellä arvoisa lukija…..), voi Pikkukoira hypätä vaikka polvien tai selän päälle vähän painoksi. Tehostuu tuo liikunta.
Parasta kaikessa on kuitenkin välineurheilu. Pikkukoira nimittäin teki löydön, ihka uudet noutokapulat, violetit väriltään, ja molemmissa päissä lukee 2 kg. Mamma luultavasti ilahtuu kovin, jos ne vie hänelle juuri kun hän tekee vatsalihasliikkeitä, ja pudottaa vaikka siihen vatsan päälle. Tyhjenee keuhkot sillä lailla tehokkaasti ihan kokonaan…

Emännän vanha rakas harrastus on myös hölkkä. Mikään kun ei ole helpompaa: tossut jalkaan ja tie on auki. Koirien lenkittäminen metsässä on toki hyvin aerobista liikuntaa, mutta hulluahan olisi ensin lenkittää koirat ja sitten lähteä erikseen juoksemaan. Miksei yhdistä kahta tehokasta liikuntamuotoa ja hoida hommaa kerralla kotiin?
Piti sitten välineurheilun nimissä lainata juoksuvyö, vekotin, mihin koiran saa kätevästi kiinni vyötärölle eikä tarvitse jännittää hartioita remmiä pitämällä. Ja niin mentiin.

Alkumatka oli helppo, rauhallista kävelyä ja postin lukua matkalla pururadalle. Emäntä ajatteli viisaana, että kun koira saa tehdä tarpeensa ja vähän haistella, se sitten juoksee kuuliaisesti koko lenkin. Pururadalle päästyä rauhallista hölkkää, Pikkukoira vähän hölmistyneenä, että ”ai, pitää mennä näin kovin eikä edes sada”. Ensimmäiset vastaantulijat ohitettiin kauniisti, se on jo meidän tavaramerkki, ihmisistä emme piittaa. Emäntä kiihdytti vauhtia ja juoksu alkoi kulkea mukavasti, kohta olisi ensimmäinen pitempi ylämäki…  ja BÄNG, Emäntä löysi itsensä polvillaan ojassa. Pikkukoira oli löytänyt uutisia matkan varrelta ja otti rivakan ”taakse käänny ja pysähdy”-liikkeen noin vauhdista. Neliveto jarruttaakin hyvin. Ja kas, kun Emäntä oli löytänyt taas jalkansa ja pääsi vauhtiin, oli uutiset luettu ja matka sai jatkua.  Jostain syystä Emännän juoksusta katosi kuitenkin rentous ja Pikkukoirasta tuntui, että hän oli hyvin tiukan silmälläpidon alla. Seuraavien uutisten kohdalla Pikkukoira hidasti aavistuksen ja loukkaantui syvästi, kun Emäntä kehtasi nypätä hihnasta ja sanoa ”EI!” Allapäin ja korvat lurpallaan Pikkukoira hölkkäsi vierellä.

Viiden kilometrin lenkin jälkeen, kaaduttuaan kahdesti ja lähes kompastuttuaan koiraan kerran, Emäntä tiesi, että tätä ei voisi tehdä jatkossa. Oli miten älytöntä hyvänsä, koirat olisi lenkitettävä erikseen. Pikkukoiran huumorintaju ei riitä postin ohijuoksuun eikä Emännän lenkkihalu toisaalta jatkuviin pysähdyksiin. Ja hartiajännityksen helpottuminen muka juoksuvyötä käyttämällä: ihan kukkua. Kun Pikkukoira juoksi vierellä, remmi oli aivan liian pitkä, ja tämä Emäntä meinasi kompastua hihnaan. Ja kun Pikkukoira ajatteli ottaa vähän kaulaa Emäntään, remmi oli kuitenkin niin lyhyt, että kaulassa tuntui äkkiä kurja nykäisy eikä se houkutellut jatkamaan. Irrallaan juostessaan Pikkukoirasta oli toisaalta niin ihana hypähdellä Mamman naamalle vähän pussailemaan. Kyllä Emäntäkin tykkää kun sille näyttää kymmenenkin metrin välein, että ”olen tässä vierellä, katsos”… ja läiskis, kielen leveydeltä pitkin naamaa.

Välineurheilun nimissä Isäntäkin meni sitten hankkimaan uudet ”noutokapulat”. Niissä luki vaan 4 kg päissä eikä Pikkukoira niitä oikein tahtonut saada liikkeelle. Mutta ne kyllä pyörivät kivasti… esimerkiksi sormille, jotka ovat punnertavien käsien päässä…