Molemmat koirat, sekä Vanharouva että Pikkukoira, käyvät Isännän kanssa syksyisin metsällä/pellolla lintuja kyttäämässä, ja työnjako on selvä: Vanharouva juoksentelee, haistelee ja säntäilee, Pikkukoira juoksentelee vähän rauhallisemmin, nuuskuttelee ja seuraa Isännän puuhia koko ajan toisella silmällään, ja jähmettyy ampumisen ajaksi katsomaan tuleeko osuma eli putoaako vai ei, ja Isäntä omalta osaltaan nautiskelee kauniista säästä, hassuista koirista ja odottaa tulisiko ammuttavaa.
Tärkeintä metsästysretkissä näille kolmelle on raitis ilma, yhdessäolo ja eväät. Pikkukoira on toiminut kivasti metsällä ihan pentuajoistaan lähtien, sille oli heti selvää että putoava lintu käydään noukkimassa talteen ja tuodaan Isännälle. Onpa käynyt niinkin että Isäntä on jo lievästi kiukustuneena yrittänyt ohjata Pikkukoiraa toisaalle kaislikkoon perkaamaan ja etsimään sinne pudonnutta haavakkoa, kun Pikkukoira on löytänyt sen toisaalta, sieltä missä itse jo etsi. Metsästys ilman noutavaa koiraa onkin tyhmää. Ja vaikkei edes joka toinen kerta tule mitään saalista, voileivät jaetaan kristillisesti kolmeen osaan ja kahvi tarjoillaan vaan auton kuljettajalle. Ja kaikilla mieli on hyvä kotiin tullessa.

Olemme monesti pohtineet ihan vakavissaan mitä teimme ennen kuin taloon tuli koira. Kukaan ei muista. Epäilemättä vapaa-aikansa pystyi silloinkin johonkin hukkaamaan. Nyt se vaan tuntuu menevän paljon viihtyisämmin.

Koska noutaja-rotuista koiraa voi käyttää monipuolisesti, sai Emäntä päivänä muutamana päähänsä opettaa Pikkukoiralle miten noudetaan tohvelit. Sarjakuvista saamastaan ideasta voisi jalostaa ihan käytännöllisen: aina kun tulee kotiin, olisi tohveliparia tarjoava koira eteisessä hauska vastaanottaja. Homma oli jo kivasti aluillaan, kun perheen sisällä alkoi vaihteeksi muuttomylläkkä. Ihan hiukan liian pieni omakotitalo ja kohta kolme teini-ikäistä tietää sitä, että aika ajoin keskustellaan enemmän ja vähemmän kovaäänisesti siitä kenelle on paras huone/näköala/hiljaisuus/eniten säilytystilaa jne. ja tätä seuraa muutto jossa huonejako menee uusiksi. Erään tällaisen keskellä Isäntä ja Emäntä päätyivät nukkumaan keskelle olohuoneen lattiaa, koska makkarissa oli enää palasiksi laitettu sänky, ja sinne piti jonkun teinin muuttaa. Aamu valkeni viileänä, ja Emäntä päätti lähettää Pikkukoiran noutamaan eteisessä olevat tohvelit, jottei varpaita tarvitsisi palelluttaa yhtään. Sivulle kutsu ja lähetys, ja niin Pikkukoira ampui vauhdilla koko tämän huiman neljän metrin matkan – päätyäkseen jostain syystä vakavasti sivuun, nimittäin sinne tyhjään makkariin. Pienen hetken kuului merkillistä kolinaa, ja kohta Pikkukoira tulee ylpeänä, suussaan - akkuporakone! Kun nauru vartin päästä päättyi, Pikkukoira istui läähättäen vieressä, nosteli porakonetta ja naamallaan ilme: tein jotain oikein ihan selvästi. Ja sillä kertaa oli turha pyytää uudestaan tuomaan tohveleita.

Vaikka tilanne oli hauska, Emäntää ihan pikkasen sapetti, että hyvä koulutus oli näennäisesti mennyt hukkaan. Kun muutto yläkertaan oli valmis ja aamulla oli taas vilakkaa, Emäntä päätti kokeilla tohvelinnoutoa uudestaan. Sitä oli kuitenkin treenattu jo jonkun kerran ja ihan selvästi sanapari ”Mamman+tohvelit” oli selvää kauraa. Ja taas reipas lähetys, vauhdilla alakertaan, hetki epämääräistä kolinaa, ja niin Pikkukoira laukkaa portaita ylös – suussaan ISÄNNÄN tohvelit. Sillä kertaa Isännän oli pakko painua alakertaan nauramaan, myös Emännän mutruun mennyttä naamaa… ja lähettää Pikkukoira tuomaan ne oikeat, tilatut tohvelit.

Keväisillä lenkeillä on joka vuosi sama ongelma: kotoa lähtiessä ei osaa arvioida oikein miten lämmin lenkin aikana tulee, ja osa vaatteista on aina liikaa. Taskut on täynnä lapasta ja pipoa, ja silloin on tosi kätevää kun jossain kohtaa polkua huomaa jotain pudonneen, ja voi lähettää vaan koiran hakemaan.
Vanharouvan mielestä lapaset ovat ihanat. Niitä voi riepottaa, niitä voi ravistaa ja niillä voi ennen kaikkea leikkiä. Leikki se on sekin kun on tuovinaan ne Mammalle ja juoksee sitten sen verran ohi, että Mamma säntää perään, varsinkin kun sopivasti siinä repii ja heiluttaa kuin houkutuslelua. Satunnaisesti Pikkukoira lähtee tähän leikkiin mukaan, ja sen jälkeen, kun ovat leikkineet niitä vanhoja Sidoste-sukka-koiria (muistattehan sen vanhan mainoksen jossa kaksi terrieriä repii sukkaa…), lapaset sopisivat ennemmin gorillalle kuin ihmiselle.

Onneksi Emännän isoäiti ei tiedä miten hänen neulomiaan lapasia kohdellaan, lakkaa pian muuten lähettämästä niitä joulupaketissa kaikille.